sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Taapero treenaa luistelua

Leo sai joululahjaksi rahaa, jolla päädyimme hankkimaan hänelle luistimet sekä kypärän. Stadiumissa oli sopivasti alennuksessa luistimia sekä kypäriä, joten sieltä meille kotiutui luistimet alkuvuodesta. Harmittavan vähän me olemme ehtineet luistelemaan; sairastelua, väsymystä ja kipupäiviä aivan liikaa mahtunut tähän vuoteen. Olemme nyt kolmesti ehtineet jäälle; ensimmäisen kerran jäähallissa ja kaksi muuta kertaa kentällä.



Luistinten jalkaan laittaminen on aina Leon mielestä se hauskin vaihe; itse luistelun melkein voisi jättää hänen mielestään varmaan välistäkin. Leo ei ole ollut yhtään moksiskaan vaikka luistimet vedetään kireällä jalkaan ja varmasti jossain määrin puristavatkin. Ei hetkauta. 

Jäähallissa Leo pääsi luistelemaan tuen kanssa ja se sujui aika kivasti, ottaen huomioon kyseessä olleen ensimmäinen kerta jäällä.Toki asento oli vähän, mitä oli, mutta Leo tykkäsi ja eiköhän se kuitenkin ole ensimmäisellä kerralla se pääasia. Pitkään ei todellakaan oltu, muutamia minuutteja :)


Seuraavalla kerralla käytiin kentällä ja suurimmaksi haasteeksi koitui pakkanen, joka ahdisti tämän pienen taaperon henkeä ja näin teki luistelusta aika epämukavan kokemuksen ilmeisesti. Hän kuitenkin pysyi aivan itsekseen pystyssä tällä kertaa jo ja otti ensimmäisiä askeliakin jäällä. Luistelu tuntui olevan hauskaa siihen asti, että hengitys kävi vinkumaanja veti tukkoon.



Tänään käytiin kolmannen kerran ja luistelu oli kaukana hauskasta. En tiedä, että muistuiko edellisen kerran epämukavuus vai mikä mahtoi painaa, mutta hauskaa ei tuntunut pienellä taaperolla olevan kentällä. Olimme luistimilla vain pienen hetken, kunnes lopetimme. Ei tuota pientä viitsinyt siellä kauaa huudattaa; kun ei ollut hauskaa, niin ei ollut. Jos suinkin säät vielä suosii, niin menemme kokeilemaan tänä keväänä uudelleen. Tiedä, vaikka luistelukin muuttuisi vielä mukavaksi :)


Itsehän en osaa myöskään luistella, kun ei minulla ole nilkka kestänyt ikinä. Nyt kuitenkin hankin itsekin luistimet ja olen opetellut taaperoni kanssa yhdessä. Todennäköisesti, jos tuo taapero tuosta innostuu, niin hetken päästä luistelee äitiään paremmin. On meinaan aika vaikeaa tämän ikäisenä alkaa täysin tyhjästä opettelemaan moista lajia! Jää on aika liukasta. 

Jos Leo suostuu vielä luistelemaan, niin tavoitteena olisi saada se liikkeelle; ottamaan ensimmäisiä huteria askelia jäällä, kaatumaan ja sen jälkeen opetella nousemaan pystyyn. Aikalailla luistelu kuitenkin lähtee siitä, että kaadutaan ja opittaisiin nousemaan pystyyn. Tärkein taito. Tämä kuitenkin vaatisi sen, että luistelu alkaisi tuntumaan mukavalle ja sitä tahtoisi tehdä; sitä päivää odotellessa :)
Miten muiden lasten luistelut ovat alkaneet? :) Heti tykänneet vai
onko muillakin ollut vähän haluttomampia?

lauantai 17. helmikuuta 2018

Ruokaan kyllästyminen?

"Mitä keksin lapselle aamupalaksi? Se on kyllästynyt puuroon, leipään ja munakkaaseen!"

Kysymys, johon tasaisin väliajoin törmää eri FB-ryhmissä ja muissa. Lähinnä aina pohdin näitä keskusteluita katsoessani ja lukiessani, että kuinka se kyllästynyt lapsi sitten käyttäytyy? Mistä sen kyllästymisen huomaa?



Tätä kävin pohtimaan eräänä päivänä, kun katselin lapseni hirssipuuro-aamupalaa ja tajusin 10kk tulleen täyteen. Samaa puuroa  menee monena päivänä vain kerran tai kahdesti päivässä, mutta toisinaan jopa kolmesti. Lapseni on syönyt nyt reilu 10kk joka ainut aamu hirssipuuroa ja välillä hän oikein toivomalla toivoo saavansa sitä myös iltapalalla.


Köyhää ja ei-vaihtelevaa on muukin syöminen. Lihaa, pensasmustikkaa, hirssileipää ja päärynäsosetta tällä hetkellä aina vain kuivioissa. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Päivästä toiseen, aina vain samaa.


Luulen, että meilläkin on hetkellisiä kyllästymisiä. Silloin puhutaan banaaneista ja letuista eikä tahdota syödä. Ne kuitenkin menee ohitse päivissä tai viikoissa; ennemmin tai myöhemmin ne omat ruoat taas maistuvat paremmin kuin hyvin ja en-syö-tätä-vaihe on selätetty. Enkä oikein tiedä onko sekään varsinaisesti kyllästymistä; jos olisi, niin ei kai ne kävisi kelpaamaan. Ennemmin taaperon mieliala-muutoksia, uhmaikää ja kokeilua.

Ymmärrän, että normaalisti tilanne on aivan eri; on mahdollisuus etsiä niitä vaihtoehtoja. Voidaan leipoa sille lapselle kymmentä erilaista, tarjota vihanneksia ja hedelmiä laidasta laitaan tai kokeilla maistuisiko kananmuna uudenlaisessa muodossa. Ehkä kyllästyminen tulee siitä, että vaihtoehtoja on ympärillä saatavilla? Tai ehkä mahdollisuuden vuoksi siihen kyllästymiseen takerrutaan erilailla; meillä ei ole mahdollisuutta tehdä mitään vaikka joku kyllästyttäisi, joten sille ei voida antaa tilaa.

Minäkin elin jossain kohti sen vaiheen, kun yritin tehdä monenlaista ja tarjota mahdollisimman monenlaisessa muodossa. Sitten ruokavalio taas supistui ja nykyisistä ei monenlaista tehdä. Tämäkin toki tukee sitä, että useampaa tehdään, kun siihen on mahdollisuus.

Onko sinun lapsesi kyllästynyt joskus ruokaan? Miten se ilmeni? :)

tiistai 13. helmikuuta 2018

Julma maailma alkaa tulla tutuksi

"Mä en kutsu Leoa mun synttäreille, koska se ei saa syödä mitään!"
Sanat, jotka saivat tämän äidin herkille. 

En ole oikeastaan kaveri-synttäreitä edes vielä miettinyt. Leo on vasta 2,5 -vuotias, joten ei kai sitä tämän ikäisen kanssa vielä ole kiire. Olen nähnyt Allergialasten FB-ryhmässä keskusteluita, kuinka jonkun lapsi on jätetty kutsumatta allergioiden takia tai allergiselle lapselle ei ole tehty mitään tarjottavia. Olen pienessä mielessäni halunnut ajatella, että nämä ovat harvinaisia tapauksia "ei näitä oikeasti tapahdu" -tyylistä tavaraa. 

Tänään kuitenkin hain lastani päiväkodista ja arviolta n. 3-vuotias lapsi otti asiakseen tulla minulle kertomaan, ettei meinaa kutsua Leoa juhliinsa, koska tämä ei voi syödä mitään. Myönnän, että siinä hetkessä olin aivan puulla päähän lyöty ja pystyin lapselle toteamaan vain "Ei kaikkia tarvitsekaan kutsua juhliinsa, jos ei tahdo." Oikeastaan olen ihan iloinen vastauksestani; mitä muutakaan olisin voinut tälle pienelle lapselle sanoa? Ainakaan mitään fiksumpaa ei ole vieläkään päähäni tullut. Koska en todellakaan usko, että tämä ajatus tai syy oli lapsesta lähtöistä; eiköhän ole vanhempien kuullut toteavan jotakin sen suuntaista. 


Miettikää vanhemmat, mitä sanotte niiden lasten kuullen. Minun lapseni ei vielä ymmärrä, mitä tämä toinen lapsi sanoi. O-N-N-E-K-S-I. Hän ei sure asiaa tai mieti, miksei hän pääse. Hän on vielä onnellisen pieni, mutta se ei kestä ikuisesti. Pian hän ymmärtää, kun joku tulee sanomaan "En kutsu sua mun synttäreille koska et voi syödä mitään!"

Minun sydämeni on tällä hetkellä rikki revitty. Tajusin, että pian minun täytyy oikeasti murehtia jo tällaisiakin asioita! Oikeastiko? Voin kuvitella sen hetken, kun lapseni itkee kotona, kun ei pääse Matti Meikäläisen synttäreille suppean ruokavalionsa takia.

Tämän ikäinen ei ylipäänsä varmaankaan yksin sinne syntymäpäiville menisi. Ja me allergisten lasten äidit olemme tottuneet kulkemaan lapsen omat ruoat mukana; harva meistä moniallergisten lasten äideistä taitaa olettaa, että joku tarjoaisi lapselle sopivaa ruokaa jossain. Ja jos koemme syntymäpäivät liian haastavaksi lapsen allergioiden kanssa (muiden syödessä kaikenlaista jne) niin varmasti kieltäydymme kauniisti kutsusta. Tämä ajatuksena, jos meinaat edellämainituista syistä jättää kutsumatta lapsesi syntymäpäiville sen allergisen lapsen. Kenet tahansa saa jättää kutsumatta, mutta minun mielestäni allergiat ovat huono syy. 

 Asenteet siirtyy vanhemmalta lapselle. Miettikää, mitä tahdotte
sille omalle lapsellenne opettaa. Onko se oikeasti se, että allergista 
lasta saa syrjiä sen vuoksi, ettei se voi syödä kaikkea mitä muut? 

Kyllä, tunteisiin meni. Maailma on julma paikka ja taas pääsin
todistamaan sitä.

maanantai 12. helmikuuta 2018

PÄIVÄKOTI-fiiliksiä

Kuinka monen muun päiväkotiin on tullut Päikky? 

Lapseni päiväkotiin se tuli tänään harjoittelu-käyttöön ja omassa työpaikassanikin se tuli jo hiljalleen tutustuttavaksi. Toivon, että siitä tulee hyvä ja toimiva sovellus; tänä aamuna se ei vielä sitä ollut Leon päiväkodissa. Minun mielipiteeni. Hoitajat nenä kiinni puhelimissa, epävarmoja koko touhusta ymmärrettävästi ja tuntui kuin kukaan ei olisi oikeasti ottanut meitä vastaan. Tahdon uskoa, että kun tähän systeemiin löytyy rutiini, niin se toimii. Päikky on tosiaan sovellus, joka on puhelimessa; vanhemmalla on lätkä, joka näytetään puhelimen kameralle ja aamulla sovellus merkitsee lapsen saapuneeksi sekä iltapäivällä lapsi kuitataan sieltä ulos. Tahdon uskoa, että tästä vielä tulee oikein hyvä ja kannattava systeemi kaikkinensa :) 
Miten Leolle menee muuten tarhassa? 

Edelleen voisin sanoa, että hyvin, kuten tuumasin syyskuussakin (kurkkaa se postaus halutessasi TÄSTÄ.). Edelleen meillä lähdetään valtaosa aamuista ilolla päiväkotiin ja nekin, joita ei lähdetä niin suurella ilolla, niin johtunee päätään nostavasta uhmasta tällä hetkellä. Leon ryhmä sekä toinen allergia-ryhmä tekee paljon yhteistyötä ja näin ollen kummankin ryhmän aikuiset voisi pitkälti laskea Leon hoitajiksi. Lopputuloksena on 6 aikuisen ja olisiko n. 30 lapsen ryhmä. Alkuunsa minua äitinä kamalasti pelotti ja epäilytti ajatus näin suuresta ryhmästä, mutta ei oikeastaan enää. He jakavat lapsia paljon erilaisiin kokoonpanoihin ja tekevät pienryhmissä touhuja; iän, taitotason ja milloin minkäkin mukaan. Leolla on selkeästi pari ehdotonta suosikki aikuista (joista yksi on ehdoton ykkönen ainakin näin äidin silmin), jotka kyllä saavat super-hihkunnat avatessaan aamulla oven sekä kunnon heipat lähtiessä. Kaikista tuo tuntuu pitävän, mutta kyllä sieltä nämä pari suosikkia nousee äidille ainakin ilmi. Mutta niinhän se tässä elämässä menee; joidenkin kanssa kemiat vain kohtaavat enemmän, kuin jonkun toisen kanssa.
Leo on tuntunut saavan päiväkodissa nyt kavereita ja välillä heistä puhutaan jo kotonakin. Kerrotaan kovasti, kuinka on tehty palapelejä henkilön X kanssa tai leikitty kotileikkiä ulkona henkilön Y kanssa. Onhan se ihana ajatus, että pienellä taaperolla alkaa hiljalleen olemaan niitä leikkikavereita vaikka toki leikit ovat vielä varmasti aika lapsen tasolla (HEH!). 


Minä koen, että Leon päiväkodissa on aivan ihana ilmapiiri. Aidosti välittävä, lämmin, ihana. Tuntuu, että lapseni saa siellä tarvitsemaansa lähelläoloa sitä tarvitessaan kipeämpinä ajanjaksoina. Siellä ymmärretään, että vatsa saattaa samana päivänä olla ripulilla ja ummella; se vaan kuuluu tämän taaperon elämään. Siellä lääkitseminen on arkipäivää; ei kiukutella ennen lounasta annettavasta lääkkeestä, Ventolinesta jota täytyy antaa aina pakkasen kohotessa -5 yli eikä kohtauslääkkeetkään ole heille kuin normaali asia. Se kaikki luo itselle sellaisen olon, että lapsi on turvassa ja sillä on asiat hyvin. On ihanaa viedä lapsi hoitoon paikkaan, jonka henkilökuntaan luottaa ja joihin myös lapsi itse tuntuu luottavan <3 

Heillä on myös monenlaista puuhaa päiväkodissa; kirjastoreissua, ystävänpäiväkorttien lähettämis-reissu oli juuri tänään, pulkkamäessä käymistä, leikkipuistossa he käyvät usein, monipuolisia jumppia (jotka ovat lapseni suosikki-päiviä), erilaisia askarteluja ja piirrustuksia tulee kotiin jne. Lapseni oppii päiväkodissa hurjasti asioita koko ajan ja sanavarasto kehittyy jatkuvalla tahdilla. 

Minulle kuitenkin tärkeintä on se, että lapseni viihtyy tarhassa. Liki poikkeuksetta saan hakea hoidosta lapsen, joka hymyilee ja kertoo hauskasta päivästään. Se on minulle äitinä tärkeintä. On mukavaa, että lapsellani on kavereita ja hän oppii koko ajan uutta, mutta kyllä minä silti laitan viihtymisen sijalle yksi. Ja siinä Leon nykyinen päiväkoti on onnistunut <3

Mainittakoon vielä, että keittiönkään kanssa ei ole tarvinnut juurikaan taistella. He osaavat, he ymmärtävät ja he pystyvät. Toki kun Leon ruokavalioon hyppäsi peura, niin se vaati ne muutamat puhelut, mutta sekään ei ollut keittiöstä kiinni. Keittiö tekee hyvää työtä ja ruokkii kolmesti päivässä lapseni vankalla ammattitaidolla <3 Hiljalleen alan olla luottavaisin mielin, ettei vahinkoja sattuisi. Puoli vuotta tässä on taas luottamusta kerrytetty uutta keittiötä ja väkeä kohtaan, mutta hiljalleen.. :)

Leo on pian ollut vuoden päiväkodissa, josta puoli vuotta nykyisessä. Niin se aika vain kuluu hurjaa tahtia! :) 

Miten muiden lapsilla sujuu päivähoidossa? <3

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kipu, joka syö sisältäpäin

Yritän saada purettua sanoiksi, miltä tuntuu valvoa kipeän lapsen vierellä ja vastaanottaa toisen pahaaoloa päivittäin. Tiedän jo valmiiksi, etten täysin pysty siihen, koska sanat eivät yksinkertaisesti tule riittämään. Blogi on perustettu alunperin oman mielenterveyteni vuoksi ja tämä kirjoitus on kirjoitettu pelkästään sitä silmällä pitäen; tavoitteena saada omaa pahaa oloa ulos. Nyt olen 2,5 vuotta vastaanottanut toisen kipua ja tuskaa, vaihetelevissa määrin ja pakko yrittää edes purkaa sitä ulos.

Meillä on öitä, kun vain heräillään. Ne väsyttää ja pidemmän päälle ne aiheuttaa fyyisen väsymyksen. Siitä kuitenkin ehkä vielä selviäisi ja se oikeasti olisi vain fyysistä väsymystä, vaikka varmasti sekin pidemmän päälle kävisi vaikuttamaan päähän. 


Sen sijaan kun fyysiseen väsymykseen lisätään henkinen puoli, niin.. Se käy raskaaksi! Se tuska ja ahdistus, kun vastaanottaa pahimmillaan yöt ja päivät läpeensä toisen pahaa oloa. Yrittää lohduttaa, olla lähellä, olla turvana. Sitä antaa itsestään aivan kaiken, jotta jaksaa olla toiselle läsnä niinä kipeinä, tuskaisina hetkinä. Se kamala tunne, kun todellisuudessa ei pysty auttamaan toista yhtään mitenkään. Toisen kipu vain on ja pysyy, toinen itkee ja huutaa kipuansa ja yhtään mitään et pysty tekemään. Korkeintaan halaamaan ja juttelemaan, voi yrittää saada ajatuksia käännettyä pois kivusta. Sitten jossain vaiheessa muistaa, että se kivusta huutava on oikeasti vasta 2,5v lapsi, jonka ei todellakaan pitäisi ylipäänsä kokea sellaista kipua. Ei ainakaan näissä määrin.


Kello voi olla kaksi yöllä, kun meillä huudetaan "Äiti! Lääkäriin!" ja siinä yrität sitten sanoa pienelle taaperolle ettemme voi nyt lähteä lääkäriin ja edes lääkäri ei voi auttaa. Toinen uskoo lääkäriin ja lääkäreiden kykyihin auttaa; tuntuu, kuin sitä uskoa yrittäisi itse horjuttaa sanomalla, ettei edes lääkärit voi auttaa. Mutta kun se on totuus niinä hetkinä; edes lääkäri ei voi auttaa. Seuraavaksi samainen pieni taapero saattaa alkaa huutamaan "Äiti! Lääkettä!" Siinä kohti sitä on itsekin jo melkein kyynel silmässä ja sanoo, ettei meillä ole lääkettä, joka nyt auttaisi. Painokkaasti taapero yrittää sanoa, että "auttaa! Lääkettä. auttaa!" Hän uskoo koko sydämestään, että lääkkeet auttaisivat; sen takiahan hän niitä kiltisti ottaa monta kertaa päivässä. 

Ja kun kukaan ei pysty ymmärtämään. Tai sille se tuntuu. Kukaan ei pysty ymmärtämään, mikä henkinen taakka on vastaanottaa toisen tuskaa öin ja päivin. Kuinka raskasta on olla se, joka saa 98% toisen kivusta vastaanotettavakseen. Sitä vain kuuntelee toisen itkua, pitää toista lähellään, katsoo kipua silmästä silmään, näkee tuskan koko pienessä ihmisessä. Sitä toivoo, että voisi ottaa edes osan kannettavakseen.. Pahinta on se, että tuo lapsi valittaa, itkee ja huutaa kipuaan vasta sen ollessa jo oikeasti kovaa. Hän lienee jo turtunut pienempään kipuun ja sekin satuttaa itseä, kun vähänkään käy asiaa miettimään. Ei tämän ikäisen pitäisi olla kipuun turtunut.

Teen kaikkeni ja annan kaikkeni, jotta pystyn vastaanottamaan lapseni tuskaa. Mutta totuus on se, että se syö minua sisältäpäin ja kovaa. Onneksi olen vahva ja onneksi olen äiti; se kaikki antaa minulle voimaa jaksaa tämän läpi, jaksaa olla lapseni tukena jokaisena yönä <3 Muuhun minusta ei sitten juuri olekaan, tämä syö kaikki voimat. 

Jos jotain toivoisin, niin sitä, että jollain lapseni kipu saataisiin hallintaan. 
Kipu saataisiin pois. 

perjantai 9. helmikuuta 2018

Lastenvaatteista lohtua?

Olen jo reilu kuukauden miettinyt aiheesta kirjoittamista, mutta en ole osannut pukea asioita sanoiksi. Nyt kuitenkin, kun edelleen vietämme sairaspäiviä kotona, niin päätin jälleen yrittää. 


Viime keväänä lähdin huomaamattani hakemaan lohtua lastenvaatteista ihan tosissaan. Sitäkin ennen meillä oli paljon vaatetta Leolle, mutta se oli silloin vielä täysin hallinnassa. Viime keväästä kuitenkin alkoi sellainen lohtu-shoppailu; tarvittiin tai ei, niin purin ahdistusta ostamalla paidan, housut tai vaikka kaksi pipoa. Viime kevät toi päiväkodin aloituksen, ruokataisteluita ruoantoimittajan kanssa, vahinkoaltistuksia, suurta epätoivoa jo reilu 1,5 -vuotiaaksi ehtineen taaperon korkeintaan takapakkia menevästä tilanteesta ja lääkäreiden käsien pystyyn nostelua. Kai sitä ahdistusta oli jollain lähdettävä purkamaan. 
 
Kesä ja syksy meni kolutessa nettikauppoja sekä nettikirppiksiä. Otin ostoksia laskuille, osamaksuille ja käytin kaiken ylimääräisen rahan lastenvaatteisiin. Havahduin joskus marraskuun tietämillä tähän kaikkeen, onneksi. Hiljalleen aloin tavoitella näiden osamaksujen ja laskujen maksamista. Joulukuussa tein päätöksen, ettei meille kotiudu enää lastenvaatteita osamaksulla tai laskulla vaan jos jotain tarvitaan/ostetaan, niin siihen on oltava rahat ennen ostosten tekemistä. Nyt laskut on maksettu pois ja osamaksuakaan on jäljellä enää ainoastaan yhteen paikkaan. 
 
Onneni lienee se, että olen seurannut vierestä suurta velkakierrettä, joka on syntynyt kulutusluotoista ja pikavipeistä; uskon sen pelastaneen siltä tieltä. Näin "jälkikäteen" ajatellen ilman näkemääni velkakierrettä ja sen aiheuttamaa tuskaa todennäköisesti olisin vajonnut huomattavasti syvemmälle. Nyt kuitenkin tiedostin, etten todellakaan tahdo sille tielle vaan tyydyin muihin keinoihin. Hyvä niin.


Uutta vaatetta meille kertyy edelleen. Paljonkin, ainakin itsestä tuntuu sille. Mutta se lievittää omaa ahdistusta ja minusta se on ok, kunhan sitä ei elä omien varojensa yli. Leo käyttää tällä hetkellä vasta 98/104cm kokoja ja ylläolevassa kuvassa on meidän ~110cm vaatteet, joten onhan tuota seuraavaakin kokoa jo kertynyt aikamoinen määrä kaapin perukoille. Mutta rakastan lastenvaatteita, rakastan pukea lastani kivoihin vaatteisiin ja tällä hetkellä painaa myös mm. suomalaisuuden tukeminen sekä eettisyys vaatevalintoja tehdessä mahdollisuuksien mukaan. Joten kyllä, tulen jatkossakin ostamaan lapselleni vaatteita - monen mielestä aivan liikaa, mutta vain oman talouden antamissa rajoissa :)


Tahdon vain muistutella jokaista, että välillä on hyvä katsella niitä omia ostotottumuksiaan ja jos se alkaa vaikuttaa lähinnä hullulle, niin on hyvä pysähtyä ja miettiä, että täytyisikö jotakin muuttaa? Lastenvaatteiden takia ei ole mitään järkeä velkaantua ja jos uhkaa lipua siihen suuntaan, niin kannattaa hakea apua jostain suunnasta, jos tuntuu ettei yksin pääse kierteestä eroon <3 Ahdistuksen purku on ok mielestäni, mutta se ei saa alkaa näyttää velkakierteelle! Se ei ole sen arvoista.

Tuntuipa hyvältä myöntää tämä ääneen! Sitä tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja huonoksi, kun sortuu johonkin tällaiseen. Todellisuudessa se on vain ahdistusta, jota ei ole osannut purkaa fiksusti ja hakenut lohtua vähän väärästä suunnasta. Tiedostan, etten todellakaan käynyt niin syvällä, kuin moni muu, mutta siitä saan kiittää lähipiiriäni <3 Minulle oli älyttömän vaikeaa kirjoittaa aiheesta, koska tällainenkin tekee minusta heikon ja epäonnistuneen joidenkin silmissä. TEHKÖÖN. Tämäkin on osa menneisyyttäni ja pystymällä kirjoittamaan tästä, voisin väittää sen olevan mennyt osa :)

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Näin meillä sairastetaan, entä teillä?

Meille iski jälleen flunssa ja se sai minut miettimään, että josko kirjoittelisin "miten meillä yritetään helpottaa kipeän taaperon oloa" -postauksen. Flunssa on tehnyt selkeästi tuloaan jo joitakin päiviä; nyt iski yskä, nuha, lämpöä, kiukkuisuutta ja jaksamattomuutta. Silmistä varsinkin näkee, ettei tuo lapsi tällä hetkellä ole terve. Näkyykö muillakin lapsilla silmistä, kun tauti on iskenyt kunnolla päälle? 

Meillä ei ihan kamalia pystytä tekemään, kun Leo sairastaa. Lääkkeitä vältetään viimeiseen asti ja hunajavedet eivät ole vaihtoehtona. 


1. Läheisyys. Jokainen tietänee, että kipeänä olisi ihanaa, kun joku halaisi oikein kunnolla ja on lähellä. Leon sairastaessa pyrin tarjoamaan kainaloa, syliä ja pusuja juuri niin paljon kuin tuo lapsi on niitä vaille. Kipeänä meillä hakeudutaan omatoimisestikin paljon tavallista enemmän kainaloon ja lähelle. 

2. Avaava astmalääke. Meillä tämän rooli on suuri ja tämä on aloitettava jo ennen kuin keuhkot ovat täysin ahtaalla. Koska kun keuhkot vetää tukkoon, niin a) se on lääkärireissu lääkkeitä hengittelemään ja b) olo kokonaisuudessaan menee nopeasti kurjaksi, jos happi ei kulje hyvin. Joten meillä aloitetaan lääkärin ohjeiden mukaisesti avaava astmalääke heti kun tauti alkaa käydä keuhkoihin. 

3. Paljon nestettä. Lasi on koko ajan käden ulottuvilla ja yritetään tarjota nestettä. Leo on tullut äitiinsä ja kipeänä ei tahtoisi mikään maistua; ei neste eikä syötävä. Mutta parantuakseen tarvitsisi edes niitä nesteitä, joten kaikkeni teen, että kipeänä tuo lapsi joisi.

4. Kipeänä saa valikoida syömistään. Monen kotona kipeä lapsi saa syödä, mitä mieli tekee. Meillä se on hyvin vaikeaa toteuttaa, kun sopivia on kovin vähän ja niistäkin osaa sietää rajallisesti. Silti jos Leo kovin käy lakkoilemaan syömisen kanssa ja ainoa maistuva on puuro, niin sitten sitä puuroa annetaan hiukka riskillä. Yritämme kuitenkin kovasti tarjota kaikkea sopivaa monipuolisesti, jotta mikään ei kaatuisi syömättömyyden vuoksi.

5. Merisuolatipat nenään. Meidän taapero ei osaa vielä niistää, joten jollain sitä nenää on yritettävä saada auki. Merisuolatipat (vaimitänevirallisestion?) ovat toimineet meillä oikein hyvin. 

6. Höyryhengitystä suihkuhuoneessa. Tätä Leo jostain syystä vihaa yli-kaiken. 

7. Lepoa ja TVtä. Kyllä, rehellisesti voin myöntää, että meillä todellakin saa katsella televisiota kipeänä ja ottaa vain rennosti. Palapelejä meillä myös yleensä tehdään, kun taudin pahin väsyttävyys alkaa väistyä.

8. Korotettu sängynpää. Yleensä tämä auttaa kummasti nukkumista, kun hengitys ja muut kulkee paremmin, kun hiukan on pää korkeammalla.

9. Vähennetään vaatetusta. 

10. Kuumelääkettä. Yleensä tosissaan toivotaan, ettei jouduttaisi lääkettä antamaan, koska se sattuu sitten mahaan. Meillä rajana on 38,5 astetta, jolloin tuo lapsi alkaa olla jo hurjan kipeänä ja oikeasti tarvitsee sen lääkkeensä. 


Ollaanko muilla parhaillaan kipeänä? Miten helpotatte pienten oloa? 

Mutta nyt me jatkamme näissä merkeissä meidän sairastuvallamme ja toivomme, että tauti ei yltyisi kovinkaan pahaksi :)