lauantai 27. toukokuuta 2017

Tiputaan, korkealta ja kovaa

Kirjoittelin vajaa viikko sitten, kuinka välillä on mukavaa olla optimistinen ja uskoa parempaan huomiseen, kurkkaa tämä postaus jos et tiedä mistä puhun. Pakko sanoa, että oli aivan ihanaa uskoa 1,5vkoa parempaan huomiseen, ruokavalion toimimiseen ja ylipäänsä suuren muutoksen toimivuuteen. Ja tottahan se on, se toimi jälleen hetken aikaa. 


Sitten tuli perjantai-ilta ja jouduin myöntämään, että se kaikki oli jälleen takanapäin. Lohdutin itkevää ja tuskaista taaperoa, jonka oli paha olla. Lohdutin taaperoa, joka tahtoi olla lähellä, mutta pyristeli tuskissaan kauemmas. Hytkytin, hyssytin, juttelin rauhallisesti ja sisälläni huusi tuska. Näin pahasta tuskasta ja kivusta, mitä eilinen ilta toi tullessaan, niin oli jo aikaa. Tämä oli sitä luokkaa, kuin esim. maitoaltistuksen jälkeen reilu vuosi sitten. Leo kuitenkin nukkui pieniä pätkiä läpi yön, välillä vähän pidempiä ja välillä vähän lyhyempiä. Jälleen ne "pimeät" aamuyön tunnit olivat ne kaikista rankimmat, kun toista väsytti, mutta nukkuminen oli todella haastavaa. Tämä tuska oli jälleen sitä tuskaa, joka näkyy toisen silmissä ja koko kroppa vääntää kivusta. Ei sitä voi sanoin edes kuvailla. Itkettää toisen puolesta. Minun sydämeni on revitty rikki, kun toisen tuska on ollut liki käsin kosketettavissa.

Aamu valkeni meille aikaisin, mutta Leo suostui kuitenkin jonkin aikaa  leikkiä duplo moottoripyörällä sängyssä, jotta itse sain hetken vielä pötkötellä. Aamupala oli lähinnä se, että Leo kastoi sormensa banaanisoseeseen ja nakersi palan letun reunaa. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että olon helpottuessa alkaa ruokakin maistumaan. Toki ongelma on siinä, etten tällä kertaa todellakaan tiedä, mitä lapselleni tarjoaisin? Nyt taapero on ulkoilemassa isänsä kanssa - ulkoilu yleensä sujuu, koska se on mukavaa. Kotona se kipu nostaa päätään, kun ei ole sitä 100% mielekästä tekemistä.

Maissihan meiltä oli kaatumassa ja siksi radikaalisti ruokavalioon jouduttiin lisäämään useampaa juttua ns. lennosta. Maissia on hyljeksitty koko ajan pahemmin ja pahemmin, mutta eilen sille tuli täysi stoppi - maissipasta sai itkemään. Illalla tajusin Leon vatsan olevan vähintään koripallon kokoinen ja aloin miettimään; todennäköisesti lounaaksi syöty kvinoakin oli ongelma, tai ainakin sen määrä oletettavasti liian suuri. 

Testin mukaan lapseni suolisto ei osaa täysin käsitellä proteiinia, joten lihan määrien lisääminen todennäköisesti vie ojasta allikkoon. Hirssiä, kvinoa ja durraa täytyisi vähentää, jos ne tahtoo pitää ruokavaliossa. Hedelmäsoseita en uskalla lisätä, koska uskon niissä olevan yhteys vaippa-alueen punoituksiin. Vihanneksetkin todennäköisesti kaatuu, jos niitä lisätään. Herää kysymys; mitä ihmettä syötän tuolle lapselle? Siinä kysymys, jota tulen pähkäilemään tänään ja huomenna, toivottavasti löytäen jonkin vastauksen pian. 

Tahdoin olla optimistinen ja uskoa, että nyt tämä homma toimii. Silti lausuin ääneen muutamasti, kuinka minua pelottaa. Pelkäsin, että jossain vaiheessa sitä tiputaan korkealta ja kovaa. Se aika koitti nyt. Optimisti sisälläni huutaa kuitenkin edelleen, että kyllä tästäkin taas noustaan! Siihen se on uskottava.

2 kommenttia: