lauantai 21. lokakuuta 2017

Äiti, joka kokee olevansa yksin

Tietääkö kukaan muu sitä yksinäisyyden tunnetta? Sellainen, kun on yksinkertaisesti yksin kaiken kanssa. Päänsisäisiä ajatuksia ei oikein tahdo saada ulos, tuntuu ettei kukaan pysty ymmärtämään, tuntuu kuin olisi yksin kaiken kanssa. Sitä tuijottaa yksin lapsen labratuloksia, valvoo yksin yön pimeitä tunteja miettimässä tai lohduttamassa itkevää lasta, miettii yksin ruokavalioo, valmistaa yksin lapsen ruoat ja pitää yksin langat käsissään. 

Ympärillä olevat tarvitsevat aina selkeät ohjeet selvitäkseen lapsen kanssa edes hetken; anna tätä, tätä ja tätä. Ne lähimmäisetkin. Ja silti sitä tahtoo uskoa, että se kaikki on vain tunne ja käytäntö ei oikeasti vastaa tätä tunnetta. Eihän se voi vastata? Ja mielellään sitä ohjeistaa, kerta toisensa jälkeen, koska silloin voi uskoa asioiden sujuvan. Välillä vain olisi mukavaa, kun joku muukin tietäisi mitä lapsi syö tai miten se lääkitään. Miten jauhelihapihvit valmistetaan tai mitä lapsen ruokavalioon milläkin hetkellä kuuluu.


Siinä kohti kuvioihin tulee vertaistuki. Ihmiset, jotka käyvät tätä samaa läpi ja pyörittävät oman kotinsa seinien sisäpuolella edes jotain saman suuntaista ja päässäkin saattaa liikkua jotain samaa kuin itsellä. Heidän kanssaan välillä riittää muutama sana, parhaimmillaan muutama emoji kertoo kaiken oleellisen ja tulet ymmärretyksi; vähintäänkin jotenkin. Toki vertaisillekin puhuessaan välillä kohtaa sen yksinäisyyden; heidän tarinansa ja kokemuksensa ovat kuitenkin erilaisia, he kokevat asioita omalla tavallaan ja eivät välttämättä aina tiedä mistä puhun. He kuitenkin ovat aina valmiina kuuntelemaan ja kannattelemaan vaikeiden aikojen yli. 

Minä olen huono vertaistuen antaja toiselle, jos hänen lapsensa ei tahdo syödä. Olen huono vertaistuen antaja myös anafylaksian kohdalla. Puhumattakaan laajoista iho-oireista, joita meiltä ei löydy. Sen sijaan itse on vaikea löytää vertaistukea mm. jatkuvasti kaatuvan ruokavalion kanssa ja turvaruoatta elelyn kanssa. Silti koen, että nuo muut moniallergisten lasten äidit tietotaitoineen ja ajatuksineen ovat aivan korvaamattomia. He arpovat yhdessä kanssani naaman punoitusta, palanutta pyllyä, huudettua yötä sekä järkyttäviä mahakramppeja. He jakavat myös niitä hyviä hetkiä; kun yö on nukuttu, lapsi nauraa ja iloitsee tai joku uusi sopii. Nämä ihmiset ovat läsnä meidän arjessa; hyvinä ja heikompina päivinä. 


Mitä yritän sanoa? Sen kun tietäisi itsekään! Toisaalta, tarvitseeko klo 2.37 osata moiseen kysymykseen vastatakaan? Yritän sanoa kai, että tämä tie moniallergisen lapsen äitinä on hyvin pitkä, raskas ja yksinäinen. Sitä on lopulta liian väsynyt yrittääkseen jutella ympärillä oleville ihmisille asioista, yrittääkseen saada lähellä olevia kiinnostumaan aidosti tai yrittää saada heitä tajuamaan mitä tämä kaikki on oikeasti vaikeammalla hetkellä. Sitä vain toivoisi heidän ymmärtävän, aidosti ja oma-aloitteisesti.

Haluan uskoa, että omakin lähipiirini tekee parhaansa. Se ei kuitenkaan poista näitä tunteita eikä tosiasioita; suurin vastuu kulkee minun hartioillani. Se asia ei muuttunut töihin palatessani, ei edes kokopäivätyön alottaessani. Minä teen lapsemme ruoan, minä valvon tarvittaessa yöt, minä hoidan lääkärikäynnit, minä hoidan lääkkeet ja ruokavalion, minä pidän langat käsissäni. Vastuita, joiden kanssa tunnen olevan yksin. Jossain vaiheessa sitä alkaa edes hetkittäin hyväksyä, että näin se vain on; minun tehtäväni on hallita tämä kaikki ja jaksaa tämä kaikki. Välillä kuitenkin mietin, että kuka lapsestani huolehtisi jos vaikka loukkaantuisin pahasti ja makaisin tehohoidossa? Kenellä olisi homma niin hyvin hanskassa, että pystyisi hyppäämään minun saappaisiini ja huolehtimaan tuosta pienestä ihmisestä?

7 kommenttia:

  1. <3 samis, mä niin tiedän
    Se yksinäisyys sisällä on aika riipivä möykky, pelottavakin. Päivänvalossa kaikki näyttää kuitenkin aina hetkittäin paremmalta.

    Voimia - superpaljon <3

    VastaaPoista
  2. Ei yksin tarvitse jaksaa etenkään parisuhteessa. Se on ihan yhtä lailla molempien vastuulla joitaa lasta sekä yhteiset arkiset asiat. Puhu miehellesi mitä tunnet, jos hän rakastaa sinua hän kyllä tukee sinua. Siitähän parisuhteessa on kyse. <3

    VastaaPoista
  3. <3 Todella koskettava teksti. Valtavasti tsemppiä tilanteeseesi. <3

    VastaaPoista
  4. Välillä tuntuu olevansa todella yksin mutta sellaista kokonaisvaltaista tunnetta joka on joka hetki läsnä en tunne. VOimia kaikille niille vanhemmille, joille yksinäisyys on tuttu "ystävä".

    VastaaPoista
  5. Tulee mieleen, että hetki omaa aikaa tekisi sinulle hyvää! Pääsisi hetkeksi irti kaikesta huolehtimisesta. Sinuna puhuisin ehdottomasti noista ajatuksistasi ja tunteistasi miehesi kanssa. Jos puhuminen on vaikeaa, niin kirjoita. Anna lukea tämä blogipostaus.
    Vertaistuki on <3
    Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  6. Voimia sinulle! On todella raskasta, jos kokee olevansa yksin ongelmien ja vaikeiden asioiden keskellä. Toivottavasti löydät jostain hieman omaa aikaa rentoutumiseen ja irtiottoon ja pääset jakamaan vastuuta myös miehesi kanssa.

    VastaaPoista
  7. Suosittelen lämmöllä varaamaan ajan homeopaatille <3
    Olen saanut itse siitä avun ja uskon, että siitä on suurta apua lapsellesi sekä sinulle itsellesi! Tutustu aiheeseen jos et jo ole. Ei siinä mitään menetä. Tsemppiä kovasti!

    VastaaPoista